Keskiviikon kadotus

noh, ase(m)moiduimme sodan alakertaan ystäväni Sasun kanssa ja nautimme hyvästä musiikista. Kotvasen odottelimme toveriamme mr Sintetikiä ja ystäviään, jotka toki ovat myös meidän hyviä ystäviämme, ihm pt, tkk. Sodan alakerrassa oli kerrassaan, ja jopa, mukava ilmapiiri, olimmehan juuri koitelleet miehisyyttämme kaupungin pintaliitäjien kutsuvieraskekkereissä, ilmaisen viinan ja silmää tekevimpien, oli siellä myös jari sarasvuo, kanssa. Hämmentäviä olivat kauniit, tosin laihat neidot, jotka kantoivat purtavaa ja viinaa ilman jonotusta, kuin olisimme olleet palvelupaikassa(tällä hetkellä ainut palvelu on rantatien essolla).Mutta, vähiten odottaessamme, tosin täta alitajuisesti pelkäsin, oli puhelimeni soinut naulakossa taskussani! Hakiessani rakkaalle ystävälleni rahaa tuopiin (ei liity asiaan), huomasin sen!! Numero, mystinen puhelinnumero näkyi ruudussani. Puistelin päätäni ja yritin unohtaa, unohtaa paholaisen numeron.

Ilta jatkui mukavasti. Yritin näytellä taas omaa itseäni, vaikka,,, vaikka, numero, pitikin minut varpaisillani. Pikku hiljaa, kiitos alexander-guruni neuvojen, rennon ja mukavan ilmapiirin mukana, myös minä rentouduin. Rendouduin, ja ostin tuopin (.5 fim22)... savun keskeltä, kukaan muu ei olisi voinut nähdä niin sankan savun läpi, huomasin hahmon, jota olin pelännyt, lapsuudesta, siitä asti kun isovanhempieni luona tipuin lietelantalakaivoon. Sintetik, ystäväni, ei huomannut, kukaan ei huomannut! G-funk samaisine saatanallisine virneineen lipui persettään hetkuttavien naaraiden keskeltä, samoine ilmeineen, jonka hän oli polttanut mieleeni niissä toistuvissa painajaissa, jotka olivat riivanneet minua jo ennen
syntymääni. Liikkeensä oli niin sulavaa, ettei kireinkään 510 saanut aihetta nostaa syytettä seksuaalisesta häiriköinnistä amerikassa, mutta emmehän olleetkaan amerikassa, olimme sodan alakerrassa. Ainut vihreä poistumisvalo oli takana, hän tiesi sen, sen näki ilmeestään, hänen takanaan.

Hänen otteensa kuolevaisiin on väkevä. Ystäväni, sanon edelleen heitä
ystävikseni, vaikka käänsivät minulle selkänsä. Kuulin jälkeen päin
syytöksiä baarin huonosta palvelusta, tiesin, etteivät he enää olleet
ystäviäni. Ikuinen pahuus näkyi silmistään, lasittunut, jankkaava katse,
äänekkyys, ja hengitys, se oli saatanasta. Samoihin pauluihin ovat tarujen
mukaan joutuneet miessukupolvet jo tuhat vuotta.

Saatana oli keskuudessamme.

En huomannut perkelettä vierelläni, olenhan vain suomalainen. Luulin käytökseni olevan juuri sitä samaa rehellistä mukavaa käytöstäni, josta olin saanut arjalaisen senioriserviisin 1. luokan kunniamerkin. Tokihan olen normaalisti lauantai-iltana toimittamassa kalakukkoja karjalaisille ikiveljillemme. Muistakaa siis tekin sotainvalidien ss(+yy)-keräys. Pysyin kovana. Yritin pysyä kovana. Kuulin niin rakkaan ystäväni Miiikan vain sanan helinänä, hahmonsa utuisena, kuin silkkipaperinukke tuulessa. Hän yritti maallisilla voimillaan puolustaa saatanaa ystävänsä puolesta. Minun puolestani. Ei edes sormeaan nostanut, niinkuin piru aina nostaa sormeaan elokuvissa, teki hän hypnoottisen liikkeen, ja viimeinen ritarini, ritari miikan vei vaalea kristuksen seireeni. Tuijotin tapahtumaa kauhusta jähmettyneenä. Jos uskollisin ritarini pettää minut vihollisemme G-Funkin edes voimiaan näyttämättä, onko maailmalla enää toivoa? Aistin sodan alakerran äärimmäisen epätoivon. Olinko minä heidän viimeinen toivonsa. Tiesin sen, olin. Ikävä kyllä tiesin. Tunsin sen epätoivoisen luottamuksen, jonka kärsivät bailaajat minulle telepaattisesti välittivät.

Minä en ole sankari. Minä en ollut sankari. Mutta yksilön täytyy uhrautua, jos kyseessä on tiimi, johon hän uskoo. Tiesin, ettei minulla ole paluuta. Houkuttelin itse saatanan, verukkeilla, viinalla, pois, itseni perään. Käytin äärimmäisen vanhaa porkkana-ideaa, ideoituna nykypäivään. Olin epätoivoinen. Verutin saatanaa, g-funkkia, olemattoman taxilupauksen turvin lähemmäs ja lähemmäs omaa pesäänsä. (Välillä ihmetyttää kuinka jopa itse perkele voi mennä lankaan). Onnistuin, siis olisin onnistunut, jos olisin saanut hänet pesäänsä, antikristuksemme olisi törmännyt kristukseen ja olisi jäänyt jäljelle vain energiaa (tosin pahan hajuista sellaista).

Saatana ei ole hölmö. Ennen puolimatkaa g-funk aavisti, että yritän kaikkea muuta kuin lupaan. Kuolevaisen on hankala huijata itse vihtahousua. Ennen kuin huomasinkaan, olin taas kietouduttu lupausten humalaiseen verkkoon, "ota vielä yksi, saanhan mä saattaa sut kotiin..." . Saatanan uusi koetukseni oli copacabana. Ja olihan se juoma hyvää. Heikompi olisi sortunut. Ai veljet se maistui hyvälle, pitkään aikaan ei muistunut, ei lupaus mennä suoraan kotiin, ei huominen luento. Nauroimme ja olimme kuin veljiä.

Muistan.

Istuimme tiskillä ja nauroimme, g-funk ehdotti että laskeutuisimme alakertaan. Hän tietää mitä siellä on. Kalpeana, mutta nyt täysin tietoisena sysäsin hänet syvyyksiin, sinne johon antikristus kuuluukin. Helveitn portilla seisoi gerberos. Suuri koura hamuamassa oikeamielisten sielua. Suuri on kuitenkin alakerrankin voima.

---------------------------
Keke
---------------------------